15.1.2004

Kouvolan käräjäoikeuden tuomio 18.1.2002

Käräjäoikeus tuomitsi A:n hätävarjelun liioitteluna tehdystä B:hen kohdistuneesta törkeästä pahoinpitelystä ja kuolemantuottamuksesta vankeusrangaistukseen. B:llä oli puolitoistavuotias poika.

Lapsen puolesta esitetyn vaatimuksen henkisen kärsimyksen korvaamisesta käräjäoikeus hylkäsi. Käräjäoikeus totesi lapsen olleen tekohetkellä puolitoistavuotias ja asuneen eri taloudessa kuin surmansa saanut isänsä B. Lapsi ei hänen ikänsä huomioon ottaen ollut voinut ymmärtää tapahtunutta eikä hänelle siten ollut aiheutunut vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n tarkoittamaa kärsimystä.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Anneli Tommola sekä lautamiehet.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 30.5.2002

Lapsen puolesta tämän huoltaja valitti hovioikeuteen toistaen tappoa koskeneen rangaistusvaatimuksen sekä henkistä kärsimystä koskeneen korvausvaatimuksen 3 000 euron osalta.

Hovioikeus tuomitsi A:n hätävarjelun liioitteluna tehdystä taposta vankeusrangaistukseen.

Lapsen kärsimystä koskeneen korvausvaatimuksen osalta hovioikeus, selostettuaan vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n sisältöä ja esitöitä, katsoi asiassa olevan kysymys siitä, kumoutuiko lapsen ja vanhemman suhteeseen perustuva lähtökohtainen oikeus korvaukseen tässä tapauksessa sen johdosta, että lapsella ei säännöksessä edellytetyn kokonaisharkinnan perusteella voitu katsoa olleen riittävän läheistä suhdetta isäänsä (HE 116/1998 vp s. 10). Tähän liittyen oli erikseen ratkaistava kysymys siitä, onko lapsi puolitoistavuotiaana voinut ymmärtää ja kokea suhteensa isään siten, että hänelle oli voinut aiheutua kärsimystä tämän yllättävän menettämisen johdosta.

Hovioikeus totesi isän muuttaneen pois poikansa luota vain noin kuukautta ennen kuolemaansa. Muuton jälkeenkin hän oli tavannut poikaansa säännöllisesti. Hovioikeus katsoi jääneen selvittämättä, että isän suhde poikaansa olisi ollut sillä tavoin etäinen, että korvausta ei tämän vuoksi tulisi tuomita.

Hovioikeus katsoi, että iästään huolimatta lapsen voitiin olettaa kokeneen ja ymmärtäneen isänsä poissaolon. Hänen kohdallaan korvattavassa kärsimyksessä oli kysymys ainakin menetyksen tunteen kokemisesta. Korvauksen tuomitseminen ei siten ollut tälläkään perusteella kohtuutonta. Koska A oli aiheuttanut B:n kuoleman tahallisella henkirikoksella, korvauksen tuomitsemista oli myös muutoin pidettävä sanotussa säännöksessä tarkoitetulla tavalla perusteltuna. A oli myöntänyt vaatimuksen määrällisesti oikeaksi.

B oli menettelyllään myötävaikuttanut A:n aiheuttamien vahinkojen syntymiseen. Hovioikeus sovitteli vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:n nojalla A:n maksettavaa vahingonkorvausta kahteen kolmasosaan täydestä määrästä eli 2 000 euroon.

Hovioikeus velvoitti A:n suorittamaan lapselle korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä 2 000 euroa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Risto Karila, Jouko Rantanen ja Seija Pälsi. Esittelijä Tero Mikkola.

Perustelut

Vahingonkorvauslaissa on lähtökohtana, että korvausvelvollisuus henkilövahingoista pääsääntöisesti käsittää vain vahingon, joka on aiheutunut vahinkotapahtuman vuoksi välittömästi loukkaantuneelle henkilölle itselleen (HE 187/1973 vp s. 13 ja 23). Sellaisen vahingon korvattavuus, joka aiheutuu muulle henkilölle, perustuu nimenomaisiin erityissäännöksiin. Niitä ovat vahingonkorvauslain 5 luvun 3, 4 ja 4 a §.

Kuten viimeksi mainittua säännöstä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 116/1998 vp s. 4) on todettu, ruumiinvammana ilmenevä henkilövahinko on yleensä välitöntä vahinkoa, sillä se voi vain poikkeuksellisesti aiheutua muulle kuin teolla välittömästi loukatulle itselleen. Sen sijaan psyykkistä häiriötä, joka lääketieteellisen näytön perusteella on luokiteltavissa henkilövahingoksi, saattaa vahinkotapahtuman johdosta aiheutua muillekin henkilöille.

Esillä olevassa tapauksessa korvausvaatimusta ei ole perustettu siihen, että lapselle olisi aiheutunut lääketieteelliseltä kannalta välittömäksi henkilövahingoksi luokiteltava henkisen tilan häiriintyminen. Asiassa ei siten ole kysymys vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta välittömän henkilövahingon korvaamisesta.

Kuten edellä on todettu, vahingonkorvauslain 5 luvusta ilmenee yksilöidysti, millaisesta välillisestä vahingosta voidaan tuomita maksettavaksi korvausta sille, jonka läheinen on saanut surmansa. Luvun 3 §:ssä säädetään hautauskulujen korvaamisesta. Luvun 4 §:n mukaan korvattavaksi tulee elatuksen menetys, joka johtuu siitä, että elatukseen tai elatusapuun oikeutettu jää tarpeellista elatusta vaille sen vuoksi, että elatusvelvollinen on saanut surmansa. Korvaus elatuksen menetyksestä ei riipu siitä, onko elatusvelvollisen kuolema aiheutettu tahallisesti vai tuottamuksesta. Vakiintuneesti on katsottu, että korvaus elatuksen menetyksestä koskee taloudellista vahinkoa, eli korvauksella tyydytetään elatukseen oikeutetun aineellisia tarpeita.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä säädetään puolestaan surmansa saaneen läheiselle aiheutetun kärsimyksen korvaamisesta. Käsiteltävänä olevassa tapauksessa on kysymys tästä korvauslajista. Mainitun pykälän 1 momentin mukaan surmansa saaneen vanhemmilla, lapsilla ja aviopuolisolla sekä muulla näihin rinnastettavalla surmansa saaneelle erityisen läheisellä henkilöllä on oikeus saada korvausta kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä, jos kuolema on aiheutettu tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta ja korvauksen tuomitseminen harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon surmansa saaneen ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyys, teon laatu sekä muut olosuhteet. Säännöksen säätämisen yhteydessä vuonna 1999 ei siis puututtu edellä mainittuun pääperiaatteeseen, vaan lakiin otettiin uusi erityissäännös tietynlaisen välillisen vahingon korvaamisesta.

Säännöksen esitöissä on todettu (HE 116/1998 vp s. 8, 10, 11), että siinä tarkoitettu korvaus on hyvitystä läheisen ihmisen yllättävästä menetyksestä aiheutuvasta, lähinnä suruun ja menetyksen tunteeseen rinnastuvasta kärsimyksestä. Tämän korvauksen keskeisenä tarkoituksena on helpottaa surutyön tekemistä ja auttaa surevaa selviytymään läheisen äkillisestä menettämisestä johtuvasta elämäntilanteen yllättävästä muutoksesta. Pykälän tarkoituksena on siis mahdollistaa läheisen menettämisestä aiheutuneen, kuoleman tapahtumisaikaan ajoittuvan kärsimyksen hyvittäminen surmansa saaneen erityisen läheiselle henkilölle. Mainitun hallituksen esityksen mukaan korvausta vaativalta ei edellytettäisi erityistä selvitystä siitä, että kärsimystä on aiheutunut, vaan surun ja menetyksen tunteeseen verrattavissa olevaa kärsimystä voidaan lähtökohtaisesti olettaa aiheutuneen, jos pykälän 1 momentissa korvauksen tuomitsemiselle asetetut edellytykset täyttyvät (s. 10).

Asiassa on arvioitavana, voiko puolentoista vuoden ikäiselle lapselle aiheutua sellaista kärsimystä, jota tarkoitetaan vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä.

Selvää on, että pieni lapsi on paitsi fyysisesti myös tunne-elämänsä ja älyllisen kehityksensä kannalta riippuvainen vanhemmiltaan tai muulta huoltajaltaan saamastaan hoidosta ja huolenpidosta. Tämän suhteen katkeaminen vanhemman kuoleman vuoksi on siten epäilyksittä omiaan vaikuttamaan kielteisesti pienen lapsen kehitykseen ja tunneperäiseen hyvinvointiin. Toisin kuin eräiden muiden maiden oikeudessa lainsäädännössämme ei kuitenkaan ole lähdetty siitä, että vanhemman menetys sinänsä olisi korvaukseen oikeuttava vahinko. Lapsella on oikeus saada korvausta vanhemman kuolemasta aiheutuneesta aineellisesta vahingosta eli elatuksen menetyksestä, mutta sitä haittaa, joka vanhemman kuolemasta aiheutuu lapsen tunneperäiselle tai henkiselle kehitykselle, ei ole sellaisenaan säädetty korvattavaksi vahingoksi. Tällainen vanhemman menetyksestä aiheutuva haitta on myös riippumaton sen teon laadusta, jolla vanhemman kuolema on aiheutettu.

Niin kuin edellä on todettu, vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä on puolestaan tarkoitettu läheisen kuolemantapauksesta johtuvaa surun ja menetyksen tunteeseen verrattavissa olevaa kärsimystä, ja tästä suoritettava korvaus on kytketty erityisiin edellytyksiin, jotka rakentuvat sille lähtökohdalle, että sanotunlainen kärsimys on riippuvainen siitä, millaisella teolla kuolema on aiheutettu. Vaikka jo lapsen varhaisimmat ikävuodet ja vuorovaikutus lapsen ja hänestä huolehtivan henkilön välillä ovat lapsen kehityksen ja perusturvallisuuden syntymisen kannalta tärkeitä ja vaikka jo sylilapsen tiedetään reagoivan perhettä kohdanneeseen murheeseen, on ilmeistä, ettei puolitoistavuotias lapsi kykene ymmärtämään vanhemman poissaoloon johtaneita syitä. Näin nuorelle lapselle vanhemman poissaolosta aiheutuvien haitallisten seurausten ei voida olettaa olevan sidoksissa siihen, mistä vanhemman kuolema johtuu tai millaisella teolla se on aiheutettu. Kun tämän ikäinen lapsi kokee vanhemman menetyksen, siitä johtuvat haitalliset seuraukset ovat luonteeltaan erilaisia kuin vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä tarkoitettu kärsimys.

Edellä esitetyin perustein Korkein oikeus katsoo, ettei puolentoista vuoden ikäiselle lapselle vanhemman kuolemantapauksesta mahdollisesti aiheutuvia haitallisia seurauksia voida pitää vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä tarkoitettuna korvattavana kärsimyksenä.

Näillä perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan henkisestä kärsimyksestä tuomitun korvauksen osalta ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan. A vapautetaan velvollisuudesta suorittaa sanottua korvausta lapselle.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Eeva Vuori, Kari Kitunen, Liisa Mansikkamäki ja Pauliine Koskelo. Esittelijä Elisa Mäntysaari.